Olin toissapäivänä Vantaan Purotalkkarien järjestämissä kutusoraikkotalkoissa Vantaankoskella. Käytännössä tämä tarkoittaa, että levitimme jokeen nyrkinkokoista ja vähän pienempää kiveä, jonka on tarkoitus toimia Vantaanjoen taimenten lisääntymispaikkana.

Työ tehtiin käytännössä niin, että pysäköintialueella lapioitiin kiviä ämpäreihin, jotka kuljetettiin ihmisketjun välityksellä joen keskelle. Matkaa oli joitakin kymmeniä metrejä ja ranta mäkinen. Tyhjät ämpärit kulkivat ketjua toiseen suuntaan takaisin täytettäväksi. Paikalla oli monta kymmentä ihmistä, ja kiveä siirtyi varmaankin muutamia tonneja.

No miten tämä liittyy tuotantojärjestelmien suunnitteluun tai kehittämiseen? Työn lomassa oli aikaa havainnoida ja pohtia erilaisia tuotanto- ja palveluprosesseista tuttuja ilmiöitä, esimerkiksi näitä:

Prosessin arkkitehtuuri ratkaisee aika paljon. Nyt käytettiin ketjua, jossa vain ämpärit liikkuivat ketjussa kädestä käteen, ihmiset ei. Ämpäreitä kantamallakin pääsee kuulemma ideaalitapauksessa samaan nopeuteen, mutta rantatörmän mäessä ja joessa liukkailla kivillä kaatuilu ja toisiimme törmäily olisi ollut olennainen riski. Välillä ämpärit kulkivat samaa ketjua edestakaisin, välillä kahta ketjua niin että täydet ämpärit toiseen suuntaan ja tyhjät toiseen suuntaan. Jälkimmäinen oli sujuvampi, mutta toisaalta vaati enemmän väkeä.

Muda, mura ja muri, eli japaniksi hukka, epätasapaino, ja mitä noita kaikkia merkityksiä olikaan. Sujuvan ja ei-sujuvan soraikkotuotannon tunsi helposti. Juuri oikeanlaisella rytmillä, oikeanlaisella heilahtavalla liikkeellä, kiviämpäri ei oikeastaan edes painanut mitään. Kivet liikkuivat sujuvasti ja läpimeno oli hyvä. Kun rytmi syystä tai toisesta häiriintyi (epätasaisuus), tahti hidastui ja työ vaati kivien siirtäjiltä ylimääräistä voimaa. Painavampi ämpäri oli yksi epätasaisuuden aiheuttaja. 1-piece-flow oli sujuvan operoinnin lähtökohta – kun ämpäreitä syystä tai toisesta tuli 2 tai enemmän yhtä aikaa, se aiheutti oman häslinkinsä.

Mikään täydellinen pull-järjestelmä meillä ei ollut, mutta ainakin ihmisen kaksi kättä rajoitti luontaisesti välivarastojen syntymistä ja toimi hyvänä signaalina ämpärien eteenpäin laittamiselle. Keskimäärin flow oli ihan kohtuullinen, vaikka haitari-ilmiötä olikin.

Go and see -periaate. Jollakin tasolla pystyy (ja kannattaakin) tuotantojärjestelmiä suunnitella abstraktilla tasolla. Mutta käytäntö ja omakohtainen havainnointi kertoo totuuden ja paljastaa hienosäikeisempiä kehitysideoita.

Henkilöstö ratkaisee. Ilman työvoimaa nämä soraikot olisivat jääneet tekemättä. Jonkinlaisen yhteistyön pohjalta tähän tapahtumaan oli saatu monta kymmentä geokätköilijää mukaan. Heillä vaikutti olevan sopivaa mentaliteettia tähän tekemiseen. Ja monilla oli toinen tärkeä väline, nimittäin kahluuhousut. (Ei kalastusta varten, vaan geokätköilyä varten tietysti!) Tämänasteista innostusta tarvitaan, oli kyse sitten tuotanto- tai palvelujärjestelmien kehittämisestä, talkootöistä, tai mistä vaan!

Lopuksi, prosessin tarkoitus ja arvo, value. Jos joku tuotanto- tai palveluprosessi ei tavoittele jotain tärkeää, se kannattaa jättää tekemättä. Tässä tarkoituksena oli saada kalaa jokeen, ja se on arvokas juttu. Välittömin arvo kalalla on varmaankin kalastajille, mutta omasta mielestäni vesiekosysteemien terveydellä on myös itseisarvoa ja se ilmentää asuinalueidemme arvoa. On hienoa, että keskellä Suomen tiheimmin asuttuja seutuja on eläviä jokia ja puroja joissa asuu vaelluskalaa. Kun huolehditaan jokien kunnosta ja puretaan esteitä merelle, kalakantojen pitäisi voimistua.

Lue muita blogejani, esimerkiksi aiheista Elinkeinot ja työ tai Luonto.